Ajopäivä 18 / summa summarum

Peabody - Boston 20 km

Hotellin parkkipaikalla oli hiostavan kuuma jo kello 8.15. Pakkasimme pyörät tietäen että se olisi
viimeinen kerta tällä erää. Pienoinen haikeus oli läsnä, mitään siitä ei toki puhuttu, sellaisia me vaan olemme. Aamuruuhkan kyllästämä ykköstie kuljetti meitä tahmeasti kohti etelää, Eagle riders- vuokraamon palautuspistelle. Tie 1, Exit Revere beach Pkw east, sitten oikealla olevan hotellin jälkeen vasemmalle Broadwaylle ( tie 107 north) ja lopulta vielä käännös Herman streetin jälkeen vasemmalle. Perillä! Tuon olin opetellut ulkoa. Tällä matkalla on lähimuisti saanut kunnon kuntokuurin. Hyvä niin, sillä olimmehan näin keinoin saapuneet turvallisesti matkamme päätepisteeseen. Pyörien palautus sujui vilkkaasti ja ehdimme valottamaan vain tämän yhden ruudun  ennen kuin istuimme jo taksissa, suuntana Boston Downtown: trippimittarin lukema 4061.1 mailia / 6536 km. 

Keskipäivän jälkeen hakeuduimme MJ O'Connor's -pubiin lounaalle ja muutamalle jäähdyttävälle oluelle. Clam showder oli erinomaista. Olihan se voittanut useita paikallisia kiettokilpailuja. Aikaa täytyi kuluttaa viileässä, sillä ulkona oli sietämättömän kuumaa ja kosteaa. Majoitukseen pääsisimme vasta kello 16. Muutaman sadan metrin kävely sai paidan selkämyksen tarttumaan ihoon ja vei mukanaan isoimmat ulkoiluinnot. Myöhemmin hotellilla aloimme valmistautumaan illan rientoihin. Hieno matkamme tulisi saamaan arvoisensa päätöksen: Pearl Jam konsertoisi illalla Red Soxin kotikentällä, Fenwayn Parkissa, juuri tänään!

Ajoimme Fenwayn stadionille komeasti metrolla. Miten vaivatonta kaupungissa liikkuminen voikaan olla! Baseball- stadion on erikoisen muotoinen ja katsomot ovat sijoiteltu hieman eri tavalla kuin esim. yleisurheilustadioneilla. Tunnelma oli kuitenkin kotoinen. Stadion ei ollut ihan uusimmasta päästä. Sen avajaisia vietettiin jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Pyhättö on valmistettu tiilestä, betonista ja teräspalkeista, ei mitään kikkailua. I like. Tupakointi oli stadionin aluella ankarasti kielletty. Kuulutuksia tästä kiellosta tuli n. minuutin välein ennen shown alkua. Kun konsertti sitten alkoi, peittyi ainakin meidän katsomo tukevaan marihuanan tuoksuun, joka leijui yllämme keikan loppuun saakka. Peace man.

Ostimme tietenkin Bändipaidat ja suuntasimme kotiin... tai siis majoitukseen. Päivä pulkassa. Vielä muutama päivä lomaa Bostonissa ja Reykjaviikissä, sitten kotiin. Kiitos seurasta. Tämä matkapäiväkirja päättyy tähän. Nyt kohti uusia seikkailuja. Terveisin Timo & Timo.

Summa summarum:

Blogin kuvat by Isomäki / Löyvä

Seattle-Sioux Falls : Kartta
Sioux Falls- Sudbury: Kartta2
Sudbury - Boston Kartta 3 

Tässä vielä karkeasti koko reitti

Oliko tämä järkevää? Ei varmasti ollut.
Oliko tämä antoisaa? Kyllä oli.
Tekisinkö retken uudelleen, nyt kun tiedän millainen se oli? Kyllä!

P.S. Muna-pekoniaamiainen, hampurilainen, pizza, laiha kahvi ja Buffalo wingsit eivät
ole ensimmäisenä ostoslistalla kun palaan kotiin.

Ajopäivä 17

Concord - Peabody 213 km

New Hampshirestä Mainen kautta Massachusettsiin.

Concorden aamu tervehti retkikuntaa auringonpaisteella ja asteitakin oli jo mukavat 28. Asuiksi valitsimme shortsit ja t-paidat. En oikein itse pidä siitä, että ajan ilman kunnollisia ajovarusteita, mutta päiväksi
oli luvattu yli 33 astetta ja tälläinen vaatetus oli ainoa vaihtoehto. Koska ajomatka oli taas melko lyhyt, ajoimme pelkästään pikkuteitä ja vähän myös edestakaisia osuuksia. Ensimmäinen pysähdys oli Exeterin kaupungissa. Miksi Exeter? Suuresti arvostamani kirjailija John Irving on viettänyt lapsuutensa ja nuoruuutensa ajat näillä kulmilla. Siksi. Kun olemme ajelleet Vermontissa, New Hampshiressa ja Mainessa, olen välillä miettinyt, että onkohan Irvin ajellut tätä tietä ja mitähän hän on matkoillaan miettinyt. Kumarrus.

Exeterin jälkeen matkamme jatkui Mainen osavaltioon. No, oikeastaan ajoimme vain rajan yli ja
kuvasimme Portsmouthin kaupungin, joka sijaitsee New Hampshiressa, Mainen puolelta.

Portsmouthista jatkoimme etelään, Hamptonin hiekkarannikolle. Labor day- viikonlopun paluuliikenne oli alkamaisillaan ja tiet alkoivat olla tukossa. Pysähdyimme kuitenkin hetkeksi kaupungin rantabulevardille, vaikka helle vaivasikin. 

Varsinainen ruuhka alkoi vasta poistuessamme rannalta. Läpötila havitteli 35 asteen rajapyykkiä ja kun ilmajäähdytteinen kone toi siihen vielä omat viisi astetta extraa, niin tunnelma on valmis. Isomäen pokka petti ensin. Timo lähti ohittamaan kilometrien mittaista autoletkaa oikealta, jossa oli viivoin erotettu pyörätiekaista. Seurasin. Näin pääsimme ongelmitta ykköstien risteykseen ja siitä eteenpäin liikenne kulkikin kohtuullisesti. Tuollainen helle ja auringonpaisteessa istuminen vei miehistä mehut. Hotellin ilmastointi tuntui taivaan lahjalta. Nautimme illallisen läheisessä italialaisessa ravintolassa ja kohta olemmekin valmiit lakanoiden väliin. Huomenna on retkemme lyhin ajopäivä. Boston on ihan tuossa vieressä. Good night my darlings.

Ajopäivä 16

Montpelier - Concord 185 km

Vermontista New Hampshireen, siinä päivän urakka. Herkullisen?? aamiaisen jälkeen jätimme
Hilltop inn motellin taaksemme. Tuollaisten tienvarsimotellien päivät alkavat olla ohi. Rakennukset
murenevat sijoilleen, palvelut ovat kaukana ja huoneet nuhjuisia. Olemme nähneet matkamme varrella kymmeniä tälläisiä motelleja myytävänä tai täysin hylättyinä. Moderni ihminen kun on niin
vaativainen palvelujen suhteen.

Koska päivätaival olisi suhteellisen lyhyt, valitsimme reitin joka kulki pikkuteitä kohti itää. Vermontin kumpuileva ja metsäinen maasto oli mieleen. Välillä maisema tummeni, kun tien molemmin puolin kasvavien puiden latvukset osuivat yhteen ja muodostivat kulkijoille vihrän tunnelin. Satumainen tunnelma! Tie kuljetti meitä kymmenien pikkukaupunkien läpi. Osa kylistä näytti kukoistavan ja osa taas oli parhaimmat päivänsä nähneitä. Uutta rakennuskantaa ei juurikaan näkynyt. Puisten talojen ulkonäkö edusti, keksin tämän juuri, myöhäistä siirtomaa-ajan tyyliä. Moottoritien linjaus oli kai aikoinaan tehty kulkemaan kymmeniä kilometrejä vanhasta tiestä etelään ja tämän jälkeen aika alkoi pysähtyä. Tietä ajaessa tuntui kuin olisi siirtynyt aikakoneella jonnekin 40- 50-luvulle.

Iltapäivän helle otti meidät vastaan Concordissa. Kaupunki on New Hampshiren pääkaupunki ja
hallinollinen keskus. Wikipedian mukaan 40.000 asukkaan kaupungissa 6500 ihmistä työskentelee
osvaltion hallinnossa.

Myöhemmin illalla kävimme syömässä lähi-pubissa...niin, pubi-ruokaa. Paikan nimi oli Cheers!
Baaritiskikin mukaili TV-sarjan kulisseja. Norm ja Frasier loistivat poissaolollaan.

Tässä vielä kuva siitä, miten kotiteatteri asennetaan hotellihuoneeseen. Öitä!

Ajopäivä 15

Montreal - Montpelier 220 km

Quebecistä Vermontiin, siinä päivän puhde. Montrealissa tuntui olevan varsinainen
tietöiden kulta-aika meneillään. Uusia ramppeja, uusia siltoja ja uusia päällysteitä.
Minnekään ei päässyt suoraan. Kiellettyjä ajosuuntia ja kiertoteitä koko kaupunki pullollaan.
Ensimmäinen ajotunti antoi saldoksi 17 km, eli keskinopeutemme oli 17 km/h. No, Labor Day - lauantai antoi tähän oman panoksensa, uskoisin. Kun lopulta siirryimme tieltä 10 tielle 35, asiat muuttuivat parempaan suuntaan. Ruuhka loppui kuin seinään. Matka alkoi joutumaan ja eikä aikaakaan kun olimme jo Yhdysvaltain rajan tuntumassa. Nimenomaan tuntumassa, sillä monikaistainen jono passintarkastukseen oli lähes kilometrin mittainen. Lämpötila oli 26 astetta ja tuollainen jono liikkuu aina vain auton mitan kerrallaan. Käynnistä, aja viisi metriä, sammuta ja odota. Tätä kesti puolitoista tunta. Tuli kuuma. Kaikki hauska loppuu aikanaan, sanotaan ja niin mekin pääsimme rajan yli. Varsinainen virkamiestyö kesti ainoastaan 30 sekuntia.

Kyllä Vermontissa vielä metsiä riittää! Kanadan tasaisten viljelysmaiden jälkeen oli virkistävää 

katsella metsäistä maisemaa, joka kumpuili reittimme varrella. Vehreys oli pakahduttavan kaunista. Liikenne soljui tahtomme mukaan ja saavuimme motellimajoitukseen kello 16. 

Koska motellilla, tai edes kävelymatkan päässä, ei ollut ravintolaa, hoidimme ruokailujärjestelyt muinaiseen tapaan: oluet kaupasta ja pizzat huoneeseen toimitettuna. Domino's pizza toimii edelleenkin!

Huomenna jatkamme kohti kaakkoa. Nyt hyvää yötä.

Ajopäivä 14

Kingston - Montreal 300 km

Kingstonin aamu valkeni kirkkaana. Taivas oli pilvetön ja säämies televisiossa lupaili
lämmön kipuavan päivän aikana aina 24:ään asteeseen saakka. Tämä ennuste kävi myös toteen, joten meillä oli otolliset olosuhteet ajopäivälle. Nopeasti nautitun aamupalan jälkeen suuntasimme takaisin tielle 401. Nyt kun Ontariojärvi on jäänyt taakse, tie seurailee St Lawrence-joen pohjoisrantaa.
Moottoritie on yllättävän rauhallinen, ottaen huomioon, että se on valtaväylä Toronton ja Montrealin välillä. Kolmostie Helsingin ja Tampereen välillä on huomattavasti vilkaampi. Iltapäivällä horisontissa alkoi siintämään Montrealin pilvenpiirtäjät. Isomäen bensamittari sen sijaan piirteli taas nollalukemia. Ajoimme moottorien rampilta alas, tarkoituksena etsiä huoltoasema ja silloin se iski:
Labor day weekend ruuhka! Kaupungin pääkadut olivat totaalisen tukossa. Sadan metrin matkaan saattoi kulua hyvinkin viisi minuuttia ja hälytysajoneuvojen pujottelu liikenteen seassa ei varsinaisesti nopeuttanut etenemistä. Pienellä puhelinjumpalla huoltoasemakin löytyi ja pääsimme jatkamaan matkaa hotellille. Hieman erikoiselta tuntui se, että täällä Torontossa todellakin puhutaan ranskaa ja myös katujen nimet ja kaikki liikennemerkit ja opasteet ovat pelkästään ranskaksi.

Ilman navigaattoria hotellin löytäminen oli jokseenkin haasteellista ja aikaa kului lähes
tunti ruuhkaisilla ja helteisillä kaduilla, ennen kuin hotellin parkkihalli oli edessämme.

Motrealiin tutustuminen jäi hyvin pintapuoliseksi, tai siis ainostaan muutaman korttelin kattavaksi.
Ehkäpä tänne pitää tulla vielä uudestaan, ajan kanssa.

Illallinen The Keg -ravintolassa oli mieluinen. Etanat alkuun ja Surf & Turf pääruoaksi. 

Jäkiruoan virkaa toimmittivat mainiot margaritat. 

 Huomenna palaamme Yhdysvaltain puolelle. Hyvästi jää Kanada, au revoir Montreal!

Ajopäivä 13

Toronto- Kingston 266 km

Kun katsoo karttaa, niin luulisi, että Torontosta matka jatkuisi Niagaraan, kohti kuuluisia
putouksia. Retkikuntamme päällystö oli kuitenkin päättänyt toisin. Halusimme nauttia
vielä pari päivää Canada-heimon suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta ja asetimme kompassin
suuntiman kohti koillista. Lähdimme Torontosta aamupäivällä ja sukelsimme Don Valley parkwayn
viisikaistaiseen hullunmyllyyn. Ruuhkaista liikenettä ja Toronton nukkumalähiöitä vilisteli näköketässämme lähes tunnin ajan. Reittimme seuraili Ontariojärven pohjoisrantaa. Tie 401 kulkee
juuri sen verran kaukana rannasta, että järveä ei juurikaan näkynyt, paitsi lounasaikaan, kun Poikkesimme motarilta ja ajoimme ruokailemaan Trentoniin. Eversti Sanders järjesti murkinat.

Emme tienneet Kingstonista juurikaan mitään. Se sattui vain olemaan Toronton ja Montrealin
puolessa välissä ja niinpä valitsimme kaupungin leiripaikaksi. Kaupungin keskusta on pieni, mutta
viihtyisä. Eurooppalaiset vaikutteet ovat selvästi aistittavissa. Downtown sijaitsee aivan St Lawrence- joen ja Ontariojärven yhtymäkohdassa. Kaupungista on siis vesireitit sekä Torontoon että Montrealiin. Kaupunkia kutsutaan joskus myös "Limestone Cityksi", koska
valtaosa hallinnollisista rakennuksista on rakenettu kalkkikivestä.

Kyliltä löytyi pubeja ja ravintoloita moneen makuun. Valintamme oli Irkku-pubi (Tir Nan Og) ja kalaravintola (Dianne's). Kumpainenkin täytti odotuksemme.

Homenna siis kohti Montrealia.