Kello kuusi aamulla heräsin melkoiseen ukkoseen. Vettä tippui myös kohtuudella.
Takaisin pehkuihin ja herätys uudelleen klo 8. Keli näytti hyvältä. Aamiainen hotellin dinerissa ja pakkaushommien jälkeen baanalle. Kun saimme pyörät ulos parkkihallista, niin taivas repesi uudelleen. Sateen saattelemena ajoimme ulos kaupungista kohti Rapid Cityä. Poikkesimme pois I90 motarilta kaksikaistaiselle tielle 212. Liikenne oli tosi hiljaista laidunmaita kumpuilevassa maastossa. Tilarakennukset pilkistelivät ajoittain horisontissa. Aina kun tieltä lähti ajotie tilalle, oli koulubussin
pysäkki, ja ohittaminen oli kokonaan kielletty. Maisemaa puhkoi harvakseltaan piikikkät ja ruskeat kalliomuodostelmat, korkeintaan 20-30m korkeat ja selvästi ajan syömät: kuin britti-hampaat 50-luvalla.
Vettä satoi ensimmäiset 350 km. Vällillä kovin ja sitten taas kohtuudella. Koko ajan näytti siltä, että selkeämpää on luvassa, mutta tie tiesi paremmin: se kääntyi aina sinne missä oli tummin taivas.
Lounas nautittin nopeasti ja se oli ihan ok, kyltistä huolimatta.
Montanan ja South Dakotan osavaltioissa näyttäisi olevan kypärän käyttäminen vapaaehtoista.
Ikävä kyllä, paikalliset motoristit näyttävät ulosmitanneen tämän amerikkalaisen vapauden viimeisen linnakkeen, jokaista kiveä myöden. Rauha heidän sieluilleen.
By the way, our room is such a pie!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti